Suomalaisten urheiluseurojen 7 kuolemansyntiä

Jos minun pitäisi valita kaksi suosikkisarjaani suomalaisessa palloiluskenessä valinta olisi helppo: jääkiekon Mestis sekä jalkapallon Veikkausliiga. 

Miksi Mestis, eikä Liiga? Olen tähän saakka digannut Mestiksen Liigaa maanläheisemmästä fiiliksestä, jossa urheilu on ollut pääsarjaa enemmän keskiössä. Toisaalta olen sympatiseerannut Mestis-seuroja, jotka erittäin rajallisten resurssien takia ovat joutuneet käyttämään paljon luovuutta markkinoinnissa ja viestinnässä. Toiset ovat tässä onnistuneet, toiset eivät niinkään. Veikkausliigassa puolestaan pelaa ainoa aidosti kannattamani seura, KuPS. Mustakeltaisten kannattaminen juontaa juurensa kauas lapsuuteen, aikaan jolloin isäni toimi Kalakukkokaupungin ylpeyden hallituksessa. 

 

Joka tapauksessa, viime kuukausina pinnalla ovat olleet mm. Hongan, Jokipoikien ja HCK:n massiiviset talousongelmat. Suomalaisia seurajoukkueita vuosikymmeniä seuranneelle tässä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, pikemminkin päinvastoin. Vuosien varrella olen seurannut niin läheltä kuin kauempaakin lukuisten urheiluseurojen taloudellisia via dolorosia. Tähän bloggaukseeni päätin kerätä muutamia teemoja, jotka nousevat harmittavan usein esiin näiden ongelmien taustalta. Nimitettäköön näitä nyt kieli poskessa sitten vaikka urheiluseurojen seitsemäksi kuolemansynniksi.

Urheilubisnes on harvoin voitollista

Ylioptimiset budjetit

Ällistyttävän usein merkittäviä taloudellisia tappioita selitetään sillä, että budjettiin on laskettu mukaan esimerkiksi pudotuspelien pääsylipputulot, pelaajien myynti ulkomaille tai reilu korotus edelliskauden yleisökeskiarvoon. Tällaisella budjetilla operointi heijastelee epäterveen suurta riskinottoa, joka valitettavan usein realisoituu joko massiivisina talousongelmina tai peräti konkurssina. Urheiluliiketalous nimittäin elää epävarmuudesta, kuten suuresti arvostamani Turun ammattikorkeakoulun urheilujohtamisen lehtori Jaakko Haltia hiljattain ansiokkaasti bloggasi. (http://nemohanke.blogspot.fi/2014/03/urheiluliiketalous-elaa-epavarmuudesta.html)

Tästä löytyykin kaunis aasinsilta seuraavaan kuolemansyntiin. 
 

      Bisnesosaajien ja/tai urheiluosaajien puute seurajohdossa 

Seuratason urheilubisnes on haasteellista. Akateemisen urani aikana haastattelin lukuisia seurajohtajia mm. siitä millainen työkokemus & opiskelutausta olisi heidän mielestään optimaalinen seurajohtamiseen. Vastausten perusteella ideaaliseurajohtaja olisi sellainen yli-ihminen, ettei tuollaista taida ainakaan tästä maasta löytyä. Ja jos löytyisikin, niin hintalappu olisi sitä tasoa, että urheiluseuroilta tuskin löytyisi pelimerkkejä tällaisen mestarin palkkaamiseen. 

Haastattelemieni seurajohtajien keskuudessa tyypillinen näkemys oli se, että seurajohtajan tulisi ymmärtää sekä bisnestä että urheilua. Lisäksi hänen tulisi taitaa myös taloushallinto, juridiikka, julkinen byrokratia, järjestötoiminnan lainalaisuudet sekä olla loistava verkostoituja. Tämä kaikki vielä mieluiten kyseisen lajin kontekstissa. Eräät Liigaseurat ovat ratkaisseet dilemman niin, että organisaatioon on kiinnitetty sekä urheilutoimenjohtaja että toimitusjohtaja erikseen. Valtaosalle suomalaisia urheiluseuroja tämä on kuitenkin vain etäistä utopiaa, sillä näiden resurssit riittävät hädin tuskin yhteen täysipäiväiseen työntekijään.

Loppupeleissä suurimmatkin suomalaiset urheiluseurat ovat liikevaihdoltaan kovin pieniä yrityksiä. Mittasuhteista kertoo se, että työnantajani M3 Research A/S vaihtoi viime vuonna pyöreästi 4,3 miljoonaa euroa ja teki samalla reilun taloudellisen voiton. Tuolla liikevaihdolla M3 Research olisi vain hieman pienempi kuin pienemmät Liigaseurat ja toisaalta samalla liikevaihdolla olisimme puolestaan yksi suurimmista organisaatioista kotoisessa Veikkausliigassamme. Toki medianäkyvyys on urheilukentällä monta tasoa merkittävämpää. Harvemmin meidän toimistolla on nimittäin toimittajia seuraamassa, että miten se Kuuluvainen koodaa kvalitatiivisia vastauksia tällä kertaa SPSS:ään tai Exceliin.

Kovimman luokan bisnesosaajat tekevät erittäin harvoin high risk- low reward –tyylistä urasiirtoa suuryritysten johtotehtävistä urheilun pariin, vaikka kovasti urheilusta muuten diggaisivatkin. Seurojen hallituksiin toki saadaan usein mukaan koviakin tekijöitä, mutta valitettavan usein nämäkin tekijämiehet keskittyvät kokouksissaan pelilliseen puoleen, unohtaen suuremmat linjat. Tämän seurauksena hallituksista voi tulla helposti henkilökohtaisten valtataistelujen pelikenttiä tai vaihtoehtoisesti kokoukset käytetään ennemmin seuraavan matsin kokoonpanojen pohdintaan kuin seuran taloutta edesauttaviin kehittämistoimiin.

Vastuualueiden epämääräinen määrittely 

      Ja edellisestä teemasta pääsemme suhteellisen nätisti taas seuraavaan, eli palkatun henkilöstön ja hallituksen välisen työnjaon määrittelyyn. Hämmästyttävän usein seuran palkatun työvoiman odotetaan pyörittävän koko showta omilla resursseillaan. Olen useampaan kertaan törmännyt siihen, että Suomen mittakaavassa kohtalaisen merkittävienkin seurojen toimitus-/toiminnanjohtajat ovat joutuneet vaihtamaan lamppuja tai asentamaan pesukoneita pelaajille vuokrattuihin asuntoihin. Seurajohtajan puhelin voi myös soida minä viikonpäivänä tahansa ja mihin kellonaikaan tahansa. En olekaan millään muulla toimialalla törmännyt vastaavaan loppuunpalamisten määrään. Urheilujohtajien burnoutit tuntuisivat olevan jonkinasteinen tabu tässä maassa. Vaarallinen yhtälö muodostuu siitä, että tekijät ovat usein mukana valtavalla intohimolla, mutta erittäin rajallisilla henkilöstö- ja talousresursseilla. Maamme urheiluhistoriasta löytyy myös useita karmeita ja traagisiakin esimerkkejä siitä, että seurajohto/hallitus on taannut henkilökohtaisesti urheiluseuran velkoja.

Jokipojat pääsi hiljattain velkasaneeraukseen

   

      Vapaaehtoistyövoiman ylenkatsominen

Suomalaisen urheilun perinteisiin kuuluu poikkeuksellisen vahva talkooperinne. Asennemuutokset ovat johtaneet kuitenkin siihen, että tämä perinne on tänä päivänä vaarassa. Nuoremmat sukupolvet ovat tottuneet siihen, että työpanos korvataan jollain tapaa. Riittääkö pelkkä yhteisöllisyys enää sitouttamaan talkoolaiset seuran avuksi pitkän kauden ajaksi? Mitä talkoolaisilta voi ylipäänsä vaatia ja miten paljon heitä voi käskyttää ilman, että talkootyö menettää heidän silmissään mielekkyyttään?

Olen nähnyt esimerkkejä, jossa seurajohdon vaihtumisesta seuranneet toimintatapojen muutokset ovat aiheuttaneet ainakin jonkinasteisen joukkopaon vapaaehtoisten keskuudessa. Kyseessä on kuitenkin lähes elintärkeä resurssi, jonka paikkaaminen palkallisella työvoimalla tulisi monelle seuralla todella kalliiksi. Seurajohtajien onkin syytä muistaa kiittää talkoolaisiaan usein ja hartaasti sekä tarjota näille myös jotain konkreettista vastineeksi käytetyistä työtunneista. Usein ”palkkioksi” riittäisivät saunaillat ja esimerkiksi kauden päätösristeily. Pahin virhe on pitää talkoolaisten työpanosta itsestäänselvyytenä. Myöskään seuran edustamien arvojen merkitystä ei voi tässä yhteydessä aliarvioida.

   

      Pitkäjänteisyyden puute

Urheiluseuroilta puuttuu pitkäjänteisyyttä. Liian usein näkee, että seuraan palkataan uusi valmentaja ja vakuutellaan, että hänelle annetaan aikaa ajaa oma pelisysteemi sisään sekä kasvattaa junioreista pääsarjatason pelaajia. Muutama tappio putkeen kuitenkin nostaa painetta seurajohdon kattilassa siihen malliin, että korulauseet unohtuvat ja saman tien aloitetaan uuden koutsin etsintä. Lopputulos on usein sellainen, että seura maksaa sopimuskauden liksan kahdelle eri valmentajalle. 

Osaan kyllä varsin hyvin ikiaikaiset sporttikliseet siitä, että valmentaja on koko joukkuetta helpompi vaihtaa ja siitä, että heikko menestys tulee kalliiksi laskeneina yleisömäärinä ja negatiivisella vaikutuksella tulevaisuuden yhteistyöneuvotteluihin. Akateeminen urheilutaloustieteen tutkimus on kuitenkin todistanut, ettei valmentajan vaihdoksella yleensä ole juurikaan vaikutusta urheilulliseen menestykseen.

Pitkäjänteisyyden puutteesta kertoo myös ilmiö, jossa tappiokierrettä lähdetään oikaisemaan haalimalla jatkuvasti uusia pelaajia kokoonpanoon. Usein nämä pelaajat ovat heikosti skoutattuja ulkomaalaisia, joista toivotaan sateentekijää pelastamaan edes rippeet menestymisen mahdollisuuksista. 

Ääritapauksissa karuselli on johtanut siihen, että loppupeleissä avauskokoonpano on pullollaan keskinkertaisia ulkomaalaispelaajia, jotka eivät kuitenkaan taidoiltaan ole merkittävästi kotimaisia vaihtoehtoja edellä. Toki usein löydät Itä-Euroopasta tai Afrikasta pelaajia halvemmalla kuin mitä vastaavantasoisesta suomalaispelaajasta joudut maksamaan. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että joukkueen rakentaminen paikallisesti mielenkiintoiseksi on huomattavasti haastavampaa, jos rosterista ei löydy lainkaan omia kasvatteja. Toki vaikeampaa se on usein myös sarjatasoa alempana, joten sinänsä ymmärrän kyllä hyvin syyt pelaajakaruselleihin.

Valmentajan nostaminen keskiöön

Oma tuntumani on, että urheilukulttuurimme on ajoittain jopa hämmentävän valmentajakeskeinen. Usein seurajohto antaa valmentajalle myös liikaa valtaa ja suostuu tämän toiveisiin uusista hankinnoista, vaikka budjetti natisee jo valmiiksi liitoksistaan. 

Luonnollisesti valmentaja haluaa uusia pelaajia paikkaamaan loukkaantumisia tai esimerkiksi aiemmin tehtyjä epäonnistuneita hankintoja. Valmentaja kuitenkin rakentaa samalla omaa uraansa ja hakee täten lyhyen tähtäimen menestystä. Seurajohdon puolestaan pitäisi kyetä katsomaan seuran tulevaisuutta pidemmällä aikajänteellä. 

Raadollisesti ajateltuna, ja mutkia suoraksi vetäen, voidaan väittää, että lyhyellä sopimuksella seuraan sidotun nykyisen päävalmentajanhan ei välttämättä edes kannattaisi, ainakaan lyhyen tähtäimen menestyksen kustannuksella, kehittää nuorista lupauksista pääsarjatason pelaajia. Näiden ollessa parhaassa iässään, nykyinen valmentaja on nimittäin jo todennäköisesti jonkun kilpailevan seuran palveluksessa. 

Lisäksi valmentajalle pelaajahankintoihin käytettäväksi mahdollisesti annettavan budjetin pitäisi olla mahdollisimman yksiselitteinen. Hyvän esimerkin tästä löydät esimerkiksi Oskari Pastilan tragikoomisesta Täynnä Tarmoa- klassikosta, jossa seurajohto ja päävalmentaja tulkitsivat pelaajabudjettia hyvin eri tavoin.

Täynnä Tarmoa havainnollistaa seurajohtamisen pullonkauloja

 

Johtajuudesta suomalaisessa jääkiekossa on piakkoin muuten tulossa ystäväni Arto Ryömän toimesta loistava väitöskirja, jossa pureudutaan ennennäkemättömän syvälle juuri näihin teemoihin. Stay tuned.

Tietojohtamisen puute

Viimeisenä syntinä nostettakoon esiin yksi omista suosikkiaiheistani: Tietojohtaminen (tai oikeastaan sen puute). 

Moniko suomalainen urheiluseura segmentointi kannattajiaan? Monellako seuralla on käytössään edistyneempiä CRM-järjestelmiä? Moniko seura ylipäänsä kerää ja analysoi asiakasdataansa jollain tavoin? Niinpä. Tässä suomalaiset seurat ovat noin valovuoden jäljessä Pohjois-Amerikan ammattilaisurheiluorganisaatioita.

Urheiluseuroilla olisi loistava mahdollisuus kerätä kallisarvoista dataa katsojista (lue: asiakkaista) ja jalostaa tästä loistavia argumentteja yritysyhteistyön tueksi sekä tätä kautta kasvattaa tulojaan huomattavasti. Toki tämä vaatisi tutkimusosaamista, jota ei juuri seuroista löydy. Aihe on kuitenkin niin lähellä sydäntäni, että tästä on blogattava vielä erikseen lähitulevaisuudessa.

Edellä mainitut tekijät nousivat siis ensimmäisenä mieleen miettiessäni suomalaisten urheiluseurojen talousongelmia ja syitä niiden taustalla. Jokaisesta "synnistä" olisi voinut myös kirjoittaa oman blogitekstinsä, joten tässä yhteydessä käsittely jää väkisinkin pinnalliseksi.

Seuraavaksi ajattelin nostaa keskiöön tietojohtamisen mahdollisuudet urheilussa, sillä luennoin aiheesta Itä-Suomen Yliopiston Joensuun kampuksella toukokuussa. Luennon slidet lataan todennäköisesti Slideshareen.