Kenelle urheilu kuuluu?

Lueskelin hiljattain laatulehti The Economistista ajatuksia herättäneen artikkelin urheiluseurojen omistajuudesta. Ajatusleikki johti siihen, että havahduin pohdiskelemasta sitä miten seurat voisi palauttaa niiden "oikeiden" kannattajien ulottuville. Voisiko kovasti hypetetty joukkorahoitus tarjota tähän ratkaisun? Jos joukkorahoitus ei ole kovin tuttu, niin voit tutustua tähän räjähdysmäisessä kasvussa olevaan rahoitusmuotoon vaikkapa tästä Bruegelissa julkaistusta uunituoreesta artikkelista.

Tässä blogitekstissäni keskityn nyt pääosin ammattilaisurheiluun ja jätän täten tietoisesti enemmän harrastustoimintaan panostavat yhdistykset pienemmälle huomiolle. En myöskään käytä sen enempää energiaa esimerkiksi omistamiseen liittyvien juridisten seikkojen pohtimiseen. Näissä on varmasti eroja eri valtioiden välillä ja se mikä on toteutettavissa vaikkapa Englannissa voi olla haastavampaa toteuttaa Suomessa. Nyt on kuitenkin tarkoitus maalailla taas hieman leveämmällä pensselillä.

Urheilun globalisaatio  

 

Lyhyesti referoiden The Economistin artikkelissa pohdittiin sitä miten brittifutiksen kansainvälistyminen on vaikuttanut perinteikkäiden seurojen kulttuuriperimään ja arvomaailmoihin. 

Kolikolla on tässäkin tapauksessa kaksi puolta. Urheilun globalisaatio sateliittikanavineen, nettistriimeineen ja verkkokauppoineen on avannut Valioliigaseuroille valtavat markkinat mm. Aasiassa ja tämän johdosta mm. otteluaikatauluja on rukattu niin, että sarja saa näkyvyyttä myös Aasian primetimessa. Toisaalta myös pelaajapolitiikassa on otettu huomioon aasialaisten pelaajien huima markkina-arvo kotimarkkinoillaan ja Valioliigaseurat ovatkin alkaneet suunnata harjoitusleirejään yhä enemmän Aasiaan (kts. esim. Premier League AsiaTrophy ). 

Globalisaatiolla on kuitenkin myös varjopuolensa. On seuroja, joiden paikallinen kannattajakulttuuri on muuttumassa uhanalaiseksi. Globalisaatio ja yhteiskunnan rakennemuutos räjähtäneine lipunhintoineen on johtanut siihen, että seurakulttuurin aikanaan luoneilla kannattajasuvuilla ei enää ole yksinkertaisesti varaa nähdä kannattamansa seuran otteluita paikanpäällä.

Mielenkiintoisinta the Economistin artikkelissa oli siis se, että heräsin pohtimaan osin jopa filosofista kysymystä; kenelle urheiluseurojen tulisi kuulua? Kenen siis tavallaan tulisi omistaa urheilu?

Pragmaattisesti ajatellen vastaus olisi tietenkin lapsellisen helppo. Osakeyhtiömuotoisen seuran omistavat osakkeenomistajat. Loppupeleissä siis useamman seuran omistus kuuluisi pankeille, koska näiden seurojen julkisuuteen näkyvä omistus perustuu lopulta velkarahaan. 

Alla oleva taulukko havainnollistaa mielestäni hyvin jalkapallon globalisoitumista. Pelikaudella 2012-2013 maailman suurimpien seurojen omistus oli hyvinkin kansainvälisellä pohjalla.

Lähde: Deloitten Money League-tutkimus (2014)

Voiko urheiluseuraa kuitenkaan verrata suoraan perinteiseen osakeyhtiöön? Onko urheiluseura vain yksi oikeushenkilö muiden joukossa vai sittenkin jotain enemmän? Harvassa ovat ne yritykset, joiden sidosryhmät suhtautuisivat yhtä intohimoisesti yrityksen tuotteisiin kuin  hardcore-jalkapallofani suhtautuu kannattamaansa seuraan. Väitänkin, että musiikkibisnes on todennäköisesti ainoa toimiala, jota voi tällä asiakkaan sitoutumisen ja osallistumisen asteella edes verrata urheiluun. 

Parantumattomana urheiluromantikkona väitänkin, että isossa kuvassa seurojen tulisi kuulua niiden kannattajille. Nimenomaisesti niille kannattajille, jotka ovat vuosikymmenien varrella olleet suuressa roolissa kehittämässä seuran identiteettiä ja täten myös brändiä. Niille kannattajille, jotka vuodesta toiseen käyttävät rahansa alati kallistuviin kausikortteihin ja pelipaitoihin. Niille kannattajasuvuille, jossa tiettyyn seuraan sitoutuminen on kulkenut sukupolvelta toiselle. Juuri nämä sidosryhmät ovat niitä, jotka ovat epävirallisten traditioiden ja seuratunnusten (kuten chantit) takana. Suomessa kannatuskulttuuri on toki niin nuorta, ettei tämänkaltaisia perinteitä (vielä) ole juuri syntynyt.

Asuessani Lissabonissa keskustelin usein paikallisten kanssa Benfican tai Sportingin (joskus harvemmin myös Jose Mourinhon ex-seura Belenensesin) kannattamisesta. Suhtautuminen seuroihin oli intohimoista, vaikkei osa Benfican kannattajista ollut käynyt Estadio de Luzilla vuosikausiin. Usein seuran jäsenyys oli kuitenkin lunastettu jo pikku lapsena suvun toimesta. Benficalla on muuten yli 230 000 jäsentä (Socios).

Miten globalisaatio sitten vaikuttaa näihin perinteisiin sidosryhmiin? Lisääntynyt kysyntä on johtanut siihen, että esimerkiksi Valioliigassa lippujen hinnat ovat nousseet räjähdysmäisesti. Tämä kehitys on puolestaan johtanut siihen, että vanhat kannattajat on usein unohdettu, eikä heillä enää ole yksinkertaisesti varaa kannattaa seuraansa paikan päällä. Ainakaan kovin usein. Pidemmällä tähtäimellä tämä tulee muokkaamaan myös seuraidentiteettejä. Valioliigassa katsomodemografiat ovat jo keskiluokkaistuneet ja, kuten Britit itse sanovat, katsomot ovat harmaantumassa.

“When you walk through a storm/ Hold your head up high/And don’t be afraid of the dark…”

Mitä jos kannattajat saisivat päättää kaikesta?

Olisiko mahdollista, että kannattajat todella omistaisivat kokonaan seuransa ja pääsisivät päättämään kaikista seuraan liittyvistä asioista? Toki. Englannista löytyy tästä jo useampia esimerkkejä ja Saksassahan kannattajat omistavat pääsääntöisesti merkittävän määrän seuransa osakkeita. Esimerkiksi Bayern Munchenin omistus jakautuu suunnilleen niin, että Audi ja Adidas omistavat molemmat vajaat 10 % seurasta. Loput seurasta kuuluu kuitenkin sen jäsenille.

Joku varmasti argumentoi, että kannattajilla ei ole osaamista pyörittää seuraa ja budjettien näkökulmasta mopo tulee karkaamaan välittömästi lapasista. Oikein organisoituna tämä ei ole mikään todellinen riski. Esimerkiksi Saksan futisseurat ovat tuntumani mukaan taloudeltaan erittäin terveitä.

Mielenkiintoisimman omistamiseen liittyvän casen viime vuosilta on kuitenkin tarjonnut Ebbsfleet United –niminen englantilainen alasarjaseura. Northfleetissä kotipaikkaansa pitävässä seurassa on muuten aikanaan pelannut myös muuan Roy Hodgson. Tämä ei ole mikään sankaritarina, mutta herättää miettimään joukkorahoituksen urheiluseuroille tarjoamia mahdollisuuksia. 

Ebbsfleetin joukkorahoitusmalliin perustunut omistusseikkailu eteni seuraavasti:

Loppuvuodesta 2007 nettiyhteisö MyFootballClub osti Ebbsfleet Unitedin. Noin 27 000 MyFootballClub- yhteisön jäsentä maksoivat kukin 35 puntaa ja lunastivat tällä oikeuden osallistua seuran päätöksentekoon vuodeksi eteenpäin. Yhteensä pottiin saatiin kasaan noin 700 000 puntaa (päivän kurssilla rapiat 850 000 euroa). 

Yhteisön jäsenet äänestivät demokraattisesti mm. pelaajasiirroista, budjeteista, lipunhinnoista ja varustesopimuksista. Käytännössä tämä toimi esimerkiksi niin, että nettiyhteisöllä oli 48 tuntia aikaa äänestää hyväksyykö se Ebbsfleetin valmentajan ehdottaman pelaajasiirron vaiko ei. Yhteisön jäsenistä äänestettiin Ebbsfleetille myös uusi hallitus, jonka tehtävänä oli koordinoida seuran ja nettiyhteisön välistä yhteydenpitoa.

Jo ensimmäisellä kaudella uuden omistajayhteisön hallitsema Ebbsfleet eteni alasarjaseurojen arvostamassa FA Trophy Cupissa aina mestaruuteen saakka. Finaali pelattiin Wembleyllä ja paikalla oli noin 25 000 Ebbsfleetin kannattajaa. Lisäksi matsi striimattiin, jotta seuran kansainväliset omistajat pääsivät nauttimaan finaalitunnelmasta. Seuralla oli nimittäin omistajia reilusti yli 100 maasta ympäri maailman. Kiinasta Australiaan ja Suomesta Yhdysvaltoihin.

Ebbsfleetin pelillinen menestys ei riittänyt ylläpitämään joukkorahoitusmallia

 

Pelillisesti menestyksekkäästä kaudesta huolimatta valtaosa MyFootballClubin jäsenistä jätti seuraavana vuonna Ebbsfleet-jäsenyytensä uusimatta. Jäsenmäärä, ja tätä myötä myös seuran merkittävin tulonlähde, romahti todella nopeasti yli kolmestakymmenestätuhannesta maksavasta jäsenestä vain reiluun yhdeksään tuhanteen. Vuonna 2012 jäljellä oli enää reilut 1000 jäsentä ja seura oli vararikon partaalla. Keväällä 2013 MyFootBallClub päätti äänestyksen kautta luopua omistuksestaan ja pian tämän jälkeen Kuwaitilainen sijoittajaryhmä otti seuran hallintaansa.

Jos Ebbsfleetin tarina kiinnostaa, niin löydät lisätietoa kuviosta mm. täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=tBz1YMWftBQ

https://www.youtube.com/watch?v=Zf5KQqZJ6Lk

Toimisiko joukkorahoitus Suomessa?

 

Suomeen on lanseerattu viime vuosina useampia suoraan tai epäsuoraan urheilua koskettavia joukkorahoituspalveluita. Mesenaatti.me kerää rahoitusta mm. erinomaiselle Jalkapallolehti.fi sivustolle sekä rahoitti Atik Ismailin hiljattain ilmestyneen Mestaruussarjan Maestrot -kirjan (jossa muuten oma luku myös sedästäni). Kiririnki kirittää nuoria urheilijoita kohti parempia suorituksia tarjoamalla näille alustan varainkeruuseen. TeamUp lanseeraa uutta palveluaan kovalla hypellä ja niin edelleen. 

Löytyisikö Suomesta tarpeeksi urheilun ystäviä, jotta täällä voitaisiin toistaa Ebbsfleet Unitedin tarina? Toivottavasti tosin menestyksekkäämpänä versiona. Tietynlaista joukkorahoitustahan kannattajat ovat Suomessakin jo pidempään harjoittaneet kerätessään varoja mm. pelaajahankintoihin ja erilaisiin kummipelaajajärjestelyihin. TPS-fanien investointi Sami Rähmösen sopimukseen näistäviimeisimpänä esimerkkinä.

Toisaalta, MyFootballClubin kautta Ebbsfleetiin sijoitti rahojaan henkilöitä yli 120:stä maasta. Käytännössä siis rahoittajia voisi kerätä mistä päin tahansa maapalloa. Skeptikko tosin alkaa pohtia heti tällaisten omistusjärjestelyjen urheilun integriteetille muodostamaa uhkaa. AC Allianssin tarina on vielä liiankin tuoreessa muistissa.

Mikä sitten olisi suurin este sille, etteikö joukkorahoituspalvelun kautta joku suuri yhteisö voisi hankkia omaa urheiluseuraa myös Suomessa? 

Suomihan on täynnä velkaisia seuroja, joiden omistajat varmasti luopuisivat omistuksestaan, jos vain tarjolla olisi kunniallinen tapa tämä tehdä. Toki tarvittaisiin suuri massa lajista tai omistuksesta innostuneita ihmisiä, jotka olisivat valmiit sitoutumaan pidempään projektiin. 

Esimerkiksi Jatkoaika.comillahan on yli 200 000 lukijaa. Ilveksen velkataakka taitaa olla liian suuri, mutta entäpä Jokipojat?  

Ps. Nöyrä kiitos blogini lukijoille. Ensimmäisellä viikolla blogiini löysi lähemmäs 600 urheilujohtamisesta kiinnostunutta. Luku on noin kuusi kertaa suurempi, kuin mitä odotin :)