Pääoman alkulähteillä: Urheilun liiketoimintamallit pika-analyysissä

Maailman suurimmat urheiluseurat takovat käsittämättömiä talouslukuja. Vaikka näiden seurojen liikevaihdot pyörivät sadoissa miljoonissa euroissa, on niiden taloudellinen rakenne silti hämmästyttävän usein erittäin epäterve. 

Tällä kertaa nappasin tarkasteluun maailman suurimpien jalkapalloseurojen liiketoimintamallit. Seurakohtaisesti näiden rakenteet nimittäin eroavat toisistaan. Tälläkin kertaa bloggaukseni fokus on siis vahvasti ammattilaisurheilussa. Mikäli olet kiinnostunut urheilujohtamisesta amatööriurheilun kontekstissa, suosittelen tutustumaan Mikko Mäntylän mainioon blogiin (http://ainaennenkin.fi/).

Urheilun rahavirrat: Sponsorit, Matsit & TV-diilit

Ammattiurheilussa pyörivä raha tulee pääosin muutamista lähteistä. Sponsorisopimukset ovat luonnollisesti lajista riippumatta yksi merkittävimmistä tulonlähteistä. Muutamissa huippusarjoissa myös TV-oikeudet tuovat seuroille sievoisen potin pääomaa. Lisäksi ottelutapahtuman tuotot lipun-, ravintola- ja fanituotemyynteineen tuovat myös merkittäviä tuloja seuroille. Nämä kolme pääluokkaa ovat tyypillisesti käytössä vertailtaessa eri seurojen tuloja keskenään. Silloin tällöin tosin näkee, että näiden kolmen pääluokan lisäksi esimerkiksi mahdolliset stadionin vuokratulot, catering-tulot, palkintorahat tai pelaajamyynnistä saadut tulot on otettu omaksi luokakseen mukaan seurojen tulovirtojen tarkasteluun.

Keräsin maailman suurimpien futisseurojen tulorakenteet alla olevaan taulukkoon. Luvut siis havainnollistavat kunkin luokan osuutta seuran kokonaisliikevaihdosta. (lukujen lähde: Forbes & Deloitte). 

Seura	Yhteistyösopimukset	Ottelutapahtuma	TV-sopimukset
Real Madrid	41 %	23 %	36 %
Barcelona	37 %	24 %	39 %
Bayern Munchen	55 %	25 %	20 %
Manchester United	42 %	30 %	28 %
Paris Saint-Germain	64 %	23 %	13 %

Taulukosta nousee esiin ainakin pari havaintoa:

Real ja Barca saavat poikkeuksellisen merkittävän siivun tuloistaan TV-sopimuksista. Tätä selittää se, että Espanjassa ei kerätä TV-sopimuksista saatavia tuottoja yhteiseen pottiin jyvitettäväksi, vaan La Liga seurat saavat neuvotella itsenäisesti omat diilinsä. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että Real Madrid ja Barcelona ovat täysin omassa kastissaan vertailtaessa maan TV-sopimusten arvoja. 

Molemmat saavat nimittäin vuositasolla reilusti yli 180 miljoonaa euroa TV-sopimuksistaan, kun seuraavassa kastissa tulevat Valencia ja Atletico tienaavat omista diileistään huomattavasti pienempiä summia (pari vuotta sitten vajaat 50 miljoonaa euroa per seura). Valtaosa La Liga seuroista kuitenkin on viime kausina tienannut ”vain” alle 20 miljoonaa euroa vuodessa omista TV-oikeuksistaan. Espanjassa onkin jo vuosia puhuttu TV-oikeuksiin liittyvän rahanjakomallin uudistuksista. Toistaiseksi ehdotukset on kuitenkin (vähemmän yllättäen) torpattu kahden jättiläisen taholta. Taloudellinen epätasa-arvo on johtanut siihen, että Barcelona ja Real Madrid ovat hallinneet suvereenisti La Ligaa aina tähän kauteen saakka (kiitos Atletico!).

Tämä taloudellisten resurssien ja kilpailullisen menestyksen väliseen suhteeseen liittyvä keskustelu on helppo linkittää klassiseen väitteeseen siitä, että liigan brändiarvolle on aina parempi se mitä tasaisempi ja ennalta-arvaamattomampi kilpailullinen lopputulos on. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa tähän on pyritty vaikuttamaan mm. nuorten lahjakkuuksien draft-järjestelmillä. Käytännössä tämän ideologian voidaan nähdä nojaavan klassiseen ”uncertainty principleen” (kts. El-Hodiri & Quirk 1971). Yksinkertaistettuna ko. taloustieteellinen malli väittää, että kaikkien matsien voittaminen korreloi negatiivisesti lipputuloihin. Toisin sanoen, liian ylivoimainen joukkue ei ole pitkässä juoksussa optimaalinen tuottojen maksimoimisen näkökulmasta.

Toki sittemmin urheiluun on tullut mm. erilaisia ylikansallisia sarjoja (esim. Champions League), jotka tuovat oman mausteensa tähän soppaan. Onkin haastavaa tulkita sitä mikä on optimaalisin tilanne sekä liigalle että siinä pelaaville seuroille. Toki yksi murskaavan ylivoimainen seura vie yleistä mielenkiintoa sarjalta. Toisaalta, mikäli tämä seura pärjää myös eurokentillä, houkuttelee se varmasti taas lisäyleisöä myös kansallisen sarjan matseihin. Sittemmin El-Hodirin ja Quirkin malli onkin saanut myös kritiikkiä osakseen (esim. Treble 2005).

Gate takings vs. Win rate (El-Hodiri & Quirk 1971)

Huomionarvoista on myös se, että ottelutapahtumien tuotot näyttelevät isossa kuvassa suunnilleen samanlaista roolia eri seurojen kokonaisliikevaihdossa. Tämä siis siitä huolimatta, että Bundesliigaa pääsi edelliskaudella halvimmillaan katsomaan reilulla kymmenellä eurolla, kun taas Valioliigassa halvimmat piletit maksoivat lähes kolmekymmentä euroa. Esimerkiksi Dortmundin fanikatsomoon (”Die gelbe Wand- Keltainen muuri”) pääsee noin yhdeksällä punnalla, kun taas ManUn ja Real Madridin vastaavat fanihinnat pyörivät 30 punnan tietämillä. Samoin Bundesliigan halvimmat kausikortit maksavat alle puolet Valioliigan vastaavista. Esimerkiksi Manchester United takookin yhdellä kotimatsilla yli kolme kertaa enemmän rahaa kuin esimerkiksi juuri Dortmund.

Suurimpien seurojen liikevaihtojakaumat (Lähde: Deloitte Money League- tutkimus, 2014)

Entäpä Suomi?

Akateemisella urallani keskustelin monien suomalaisseurojen toimitus-/toiminnanjohtajien kanssa heidän seurojensa tulorakenteista. Arviot rahavirtojen jakautumisesta olivat lähes hämmästyttävän identtisiä. Lähes poikkeuksetta seurajohtajat arvioivat seuransa tulovirran muodostuvan niin, että sponsoritulot muodostivat noin 70 % tuloista ja ottelutapahtuman tuotot loput 30 %. Lisäksi päälle tuli epäsäännöllisesti muita tuloja esimerkiksi juuri palkintorahojen muodossa. Jääkiekkoa (lue: Liigaa) lukuun ottamatta suomalaiset seurat eivät TV-rahoista juuri ole päässeet nauttimaan (pl. Veikkausliigan surullisenkuuluisa URHO TV-diili). Oikeastaan päinvastoin, sillä esimerkiksi muinaisen Urheilukanavan tuotannoistahan lajiliitot/liigat maksoivat itse.

Jonkinlaisena trendinä on ollut pyrkiä löytämään uusia tulonlähteitä myös kokonaan urheilun ulkopuolelta. Tällaisista urheilun ulkopuolisista tulovirroista malliesimerkkinä toimii Rauman Lukon RTK-Palvelun tarina, joka on mahdollistanut pääsarjatason kiekkoilun kyseisessä kaupungissa. Vähemmän menestyksekkäitä esimerkkejä seurojen pyörittämistä sivubisneksistä löytyy mm. huoltamoista, kiinteistönvälitysfirmoista ja ravintoloista.

Oodi Bundesliigalle

Missä sitten ovat taloudellisesta näkökulmasta parhaiten voivat seurat? Todennäköisesti Saksassa.

Saksalainen ideologia, jossa lippujen hinnat pidetään siis maltillisella tasolla, tiivistyy Bayern Munchenin presidentin Uli Hoenessin taannoiseen vastaukseen toimittajan tiedusteltua syytä Bayernin edullisiin lipunhintoihin:

“We do not think the fans are like cows to be milked. Football has got to be for everybody. That's the biggest difference between us and England." 

Toisaalta tämä ideologia näkyy myös siinä, että Bundesliiga seurojen tulovirroissa sponsorirahalla on suhteellisesti esimerkiksi Valioliigaa suurempi rooli. Saksalaiset myös välttävät velkarahaa viimeiseen saakka, ja siinä missä monet Valioliigaseurat tekevät taloudellista tappiota, useimmat Bundesliigaseurat tekevät voittoa pitämällä kulunsa kurissa.
 

Dortmund ei rahasta pääsylipuilla

TwentyFour7- jalkapallolehden selvityksen mukaan vuonna 2012 Bundesliigaseurat tekivät yhteensä 47 miljoonan punnan voitot. Vastaava luku Valioliigasta oli 207 miljoonaa puntaa turskaa. Tämä siitä huolimatta, että Valioliigaseurojen yhteenlaskettu liikevaihto oli selvästi suurempi. Ero tulee siitä, että kyseisenä vuonna Bundesliigaseurat maksoivat palkkoja 38 % liikevaihdostaan. Samalla ajanjaksolla Valioliigaseurojen vastaava luku oli keskimäärin 67 %. 

Jos haluat tutustua yksityiskohtaisemmin Valioliigaseurojen seurakohtaisiin taloudellisiin rakenteisiin, niin suosittelen tsekkaamaan Guardianin artikkelin aiheesta. Löydät sen tästä. 

Omistusmuodot: Jäsenet vs. miljardöörit

Oman mausteensa seurojen välisten liiketoimintamallien ja tulonlähteiden vertailuun tuo näiden hyvinkin erilaiset omistusmuodot. 

Saksassa seurat todella ovat seuroja myös juridisesti. Esimerkiksi Bayern Munchenin omistuksesta reilut 80 % on seuran jäsenillä. Itse asiassa saksalainen regulaatio määrittää, että yli puolet seuran määräysvallasta tulee olla jäsenten hallussa (ns. "50 + 1"-sääntö). Tästä säännöstä on vain muutamia poikkeuksia. Esimerkiksi Wolfsburg & Bayer Leverkusen ovat yritysomistuksessa, mutta tämäkin johtaa juurensa kauas historiaan.

Samoin Barcelona on juridisesti yhdistys (association), ei osakeyhtiö. Barcelona ei siis myy osakkeita, vaan ainoastaan seuran jäsenyyksiä ja tätä kautta seuran omistavat sen noin 170 000 jäsentä.

Valioliigassa puolestaan seurojen omistus on siirtynyt yhä enemmän ulkomaisten sijoittajien haltuun. Käytännössä show pyörii pitkälti öljy-/kaasurahan ympärillä, mutta esimerkiksi Manchester United on ollut vuodesta 2005 saakka yhdysvaltalaisen, kauppakeskusbisneksessä miljardinsa takoneen Glazerin suvun hallussa. Toki Glazeritkin toteuttivat ManUn valtauksensa järjestelyillä, jonka seurauksena varakas seura onkin ajautunut velkakierteeseen.

 

Manchester Unitedin brändiarvo on laskussa

Uunituoreen Brand Finance –tutkimuksen mukaan Unitedin brändiarvosta on sulanut vuoden sisällä yli 100 miljoonaa puntaa. Vuosia maailman arvokkaimmaksi futisbrändiksi arvostettu seura onkin tippunut jo tällä listalla kolmanneksi (Bayernin ja Realin jälkeen). Erityisesti Mestareiden Liigan (Champions League) ulkopuolelle jääminen kirpaisi Unitedia pahasti, sillä tämän seurauksena mm. Chevrolet joutuu pohtimaan uusiksi sponsorointistrategiaansa, joka nojasi vahvasti siihen, että yritys tuo brändiään esiin Euroopassa ManU-sponssin kautta.

Mielenkiintoista on nähdä tuoko heikon menestyksen ja Sir Alex Fergusonin eläköitymisen mukanaan tuoma ManUn osakkeiden roima arvonlasku uutta dynamiikkaa myös seuran omistuskuvioihin.  Seurasta on toki tehty vuosien mittaan useampia ostotarjouksia ja esimerkiksi Quatarilainen sijoittajaryhmä tarjosi vuonna 2010 Unitedista suolaista 1,8 miljardin hintaa. Toistaiseksi Glazerit eivät ole kuitenkaan ole olleet halukkaita luopumaan seurasta. Hämmästyttävä yhteensattuma oli muuten se, että samana päivänä kun kirjoitin tämän tekstin, uutisoitiin Malcolm Glazerin kuolemasta. Tämä tuonee mukanaan oman lisänsä Unitedin omistusspekulaatioihin.

Jos kiinnostaa tutustua Itä-Suomen Yliopistolla hiljattain pitämäni urheilumarkkinoinnin luennon kalvoihin, niin löydät ne Slidesharesta: Urheilumarkkinointi-luento, 19.05.2014, UEF

Kenelle urheilu kuuluu?

Lueskelin hiljattain laatulehti The Economistista ajatuksia herättäneen artikkelin urheiluseurojen omistajuudesta. Ajatusleikki johti siihen, että havahduin pohdiskelemasta sitä miten seurat voisi palauttaa niiden "oikeiden" kannattajien ulottuville. Voisiko kovasti hypetetty joukkorahoitus tarjota tähän ratkaisun? Jos joukkorahoitus ei ole kovin tuttu, niin voit tutustua tähän räjähdysmäisessä kasvussa olevaan rahoitusmuotoon vaikkapa tästä Bruegelissa julkaistusta uunituoreesta artikkelista.

Tässä blogitekstissäni keskityn nyt pääosin ammattilaisurheiluun ja jätän täten tietoisesti enemmän harrastustoimintaan panostavat yhdistykset pienemmälle huomiolle. En myöskään käytä sen enempää energiaa esimerkiksi omistamiseen liittyvien juridisten seikkojen pohtimiseen. Näissä on varmasti eroja eri valtioiden välillä ja se mikä on toteutettavissa vaikkapa Englannissa voi olla haastavampaa toteuttaa Suomessa. Nyt on kuitenkin tarkoitus maalailla taas hieman leveämmällä pensselillä.

Urheilun globalisaatio  

 

Lyhyesti referoiden The Economistin artikkelissa pohdittiin sitä miten brittifutiksen kansainvälistyminen on vaikuttanut perinteikkäiden seurojen kulttuuriperimään ja arvomaailmoihin. 

Kolikolla on tässäkin tapauksessa kaksi puolta. Urheilun globalisaatio sateliittikanavineen, nettistriimeineen ja verkkokauppoineen on avannut Valioliigaseuroille valtavat markkinat mm. Aasiassa ja tämän johdosta mm. otteluaikatauluja on rukattu niin, että sarja saa näkyvyyttä myös Aasian primetimessa. Toisaalta myös pelaajapolitiikassa on otettu huomioon aasialaisten pelaajien huima markkina-arvo kotimarkkinoillaan ja Valioliigaseurat ovatkin alkaneet suunnata harjoitusleirejään yhä enemmän Aasiaan (kts. esim. Premier League AsiaTrophy ). 

Globalisaatiolla on kuitenkin myös varjopuolensa. On seuroja, joiden paikallinen kannattajakulttuuri on muuttumassa uhanalaiseksi. Globalisaatio ja yhteiskunnan rakennemuutos räjähtäneine lipunhintoineen on johtanut siihen, että seurakulttuurin aikanaan luoneilla kannattajasuvuilla ei enää ole yksinkertaisesti varaa nähdä kannattamansa seuran otteluita paikanpäällä.

Mielenkiintoisinta the Economistin artikkelissa oli siis se, että heräsin pohtimaan osin jopa filosofista kysymystä; kenelle urheiluseurojen tulisi kuulua? Kenen siis tavallaan tulisi omistaa urheilu?

Pragmaattisesti ajatellen vastaus olisi tietenkin lapsellisen helppo. Osakeyhtiömuotoisen seuran omistavat osakkeenomistajat. Loppupeleissä siis useamman seuran omistus kuuluisi pankeille, koska näiden seurojen julkisuuteen näkyvä omistus perustuu lopulta velkarahaan. 

Alla oleva taulukko havainnollistaa mielestäni hyvin jalkapallon globalisoitumista. Pelikaudella 2012-2013 maailman suurimpien seurojen omistus oli hyvinkin kansainvälisellä pohjalla.

Lähde: Deloitten Money League-tutkimus (2014)

Voiko urheiluseuraa kuitenkaan verrata suoraan perinteiseen osakeyhtiöön? Onko urheiluseura vain yksi oikeushenkilö muiden joukossa vai sittenkin jotain enemmän? Harvassa ovat ne yritykset, joiden sidosryhmät suhtautuisivat yhtä intohimoisesti yrityksen tuotteisiin kuin  hardcore-jalkapallofani suhtautuu kannattamaansa seuraan. Väitänkin, että musiikkibisnes on todennäköisesti ainoa toimiala, jota voi tällä asiakkaan sitoutumisen ja osallistumisen asteella edes verrata urheiluun. 

Parantumattomana urheiluromantikkona väitänkin, että isossa kuvassa seurojen tulisi kuulua niiden kannattajille. Nimenomaisesti niille kannattajille, jotka ovat vuosikymmenien varrella olleet suuressa roolissa kehittämässä seuran identiteettiä ja täten myös brändiä. Niille kannattajille, jotka vuodesta toiseen käyttävät rahansa alati kallistuviin kausikortteihin ja pelipaitoihin. Niille kannattajasuvuille, jossa tiettyyn seuraan sitoutuminen on kulkenut sukupolvelta toiselle. Juuri nämä sidosryhmät ovat niitä, jotka ovat epävirallisten traditioiden ja seuratunnusten (kuten chantit) takana. Suomessa kannatuskulttuuri on toki niin nuorta, ettei tämänkaltaisia perinteitä (vielä) ole juuri syntynyt.

Asuessani Lissabonissa keskustelin usein paikallisten kanssa Benfican tai Sportingin (joskus harvemmin myös Jose Mourinhon ex-seura Belenensesin) kannattamisesta. Suhtautuminen seuroihin oli intohimoista, vaikkei osa Benfican kannattajista ollut käynyt Estadio de Luzilla vuosikausiin. Usein seuran jäsenyys oli kuitenkin lunastettu jo pikku lapsena suvun toimesta. Benficalla on muuten yli 230 000 jäsentä (Socios).

Miten globalisaatio sitten vaikuttaa näihin perinteisiin sidosryhmiin? Lisääntynyt kysyntä on johtanut siihen, että esimerkiksi Valioliigassa lippujen hinnat ovat nousseet räjähdysmäisesti. Tämä kehitys on puolestaan johtanut siihen, että vanhat kannattajat on usein unohdettu, eikä heillä enää ole yksinkertaisesti varaa kannattaa seuraansa paikan päällä. Ainakaan kovin usein. Pidemmällä tähtäimellä tämä tulee muokkaamaan myös seuraidentiteettejä. Valioliigassa katsomodemografiat ovat jo keskiluokkaistuneet ja, kuten Britit itse sanovat, katsomot ovat harmaantumassa.

“When you walk through a storm/ Hold your head up high/And don’t be afraid of the dark…”

Mitä jos kannattajat saisivat päättää kaikesta?

Olisiko mahdollista, että kannattajat todella omistaisivat kokonaan seuransa ja pääsisivät päättämään kaikista seuraan liittyvistä asioista? Toki. Englannista löytyy tästä jo useampia esimerkkejä ja Saksassahan kannattajat omistavat pääsääntöisesti merkittävän määrän seuransa osakkeita. Esimerkiksi Bayern Munchenin omistus jakautuu suunnilleen niin, että Audi ja Adidas omistavat molemmat vajaat 10 % seurasta. Loput seurasta kuuluu kuitenkin sen jäsenille.

Joku varmasti argumentoi, että kannattajilla ei ole osaamista pyörittää seuraa ja budjettien näkökulmasta mopo tulee karkaamaan välittömästi lapasista. Oikein organisoituna tämä ei ole mikään todellinen riski. Esimerkiksi Saksan futisseurat ovat tuntumani mukaan taloudeltaan erittäin terveitä.

Mielenkiintoisimman omistamiseen liittyvän casen viime vuosilta on kuitenkin tarjonnut Ebbsfleet United –niminen englantilainen alasarjaseura. Northfleetissä kotipaikkaansa pitävässä seurassa on muuten aikanaan pelannut myös muuan Roy Hodgson. Tämä ei ole mikään sankaritarina, mutta herättää miettimään joukkorahoituksen urheiluseuroille tarjoamia mahdollisuuksia. 

Ebbsfleetin joukkorahoitusmalliin perustunut omistusseikkailu eteni seuraavasti:

Loppuvuodesta 2007 nettiyhteisö MyFootballClub osti Ebbsfleet Unitedin. Noin 27 000 MyFootballClub- yhteisön jäsentä maksoivat kukin 35 puntaa ja lunastivat tällä oikeuden osallistua seuran päätöksentekoon vuodeksi eteenpäin. Yhteensä pottiin saatiin kasaan noin 700 000 puntaa (päivän kurssilla rapiat 850 000 euroa). 

Yhteisön jäsenet äänestivät demokraattisesti mm. pelaajasiirroista, budjeteista, lipunhinnoista ja varustesopimuksista. Käytännössä tämä toimi esimerkiksi niin, että nettiyhteisöllä oli 48 tuntia aikaa äänestää hyväksyykö se Ebbsfleetin valmentajan ehdottaman pelaajasiirron vaiko ei. Yhteisön jäsenistä äänestettiin Ebbsfleetille myös uusi hallitus, jonka tehtävänä oli koordinoida seuran ja nettiyhteisön välistä yhteydenpitoa.

Jo ensimmäisellä kaudella uuden omistajayhteisön hallitsema Ebbsfleet eteni alasarjaseurojen arvostamassa FA Trophy Cupissa aina mestaruuteen saakka. Finaali pelattiin Wembleyllä ja paikalla oli noin 25 000 Ebbsfleetin kannattajaa. Lisäksi matsi striimattiin, jotta seuran kansainväliset omistajat pääsivät nauttimaan finaalitunnelmasta. Seuralla oli nimittäin omistajia reilusti yli 100 maasta ympäri maailman. Kiinasta Australiaan ja Suomesta Yhdysvaltoihin.

Ebbsfleetin pelillinen menestys ei riittänyt ylläpitämään joukkorahoitusmallia

 

Pelillisesti menestyksekkäästä kaudesta huolimatta valtaosa MyFootballClubin jäsenistä jätti seuraavana vuonna Ebbsfleet-jäsenyytensä uusimatta. Jäsenmäärä, ja tätä myötä myös seuran merkittävin tulonlähde, romahti todella nopeasti yli kolmestakymmenestätuhannesta maksavasta jäsenestä vain reiluun yhdeksään tuhanteen. Vuonna 2012 jäljellä oli enää reilut 1000 jäsentä ja seura oli vararikon partaalla. Keväällä 2013 MyFootBallClub päätti äänestyksen kautta luopua omistuksestaan ja pian tämän jälkeen Kuwaitilainen sijoittajaryhmä otti seuran hallintaansa.

Jos Ebbsfleetin tarina kiinnostaa, niin löydät lisätietoa kuviosta mm. täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=tBz1YMWftBQ

https://www.youtube.com/watch?v=Zf5KQqZJ6Lk

Toimisiko joukkorahoitus Suomessa?

 

Suomeen on lanseerattu viime vuosina useampia suoraan tai epäsuoraan urheilua koskettavia joukkorahoituspalveluita. Mesenaatti.me kerää rahoitusta mm. erinomaiselle Jalkapallolehti.fi sivustolle sekä rahoitti Atik Ismailin hiljattain ilmestyneen Mestaruussarjan Maestrot -kirjan (jossa muuten oma luku myös sedästäni). Kiririnki kirittää nuoria urheilijoita kohti parempia suorituksia tarjoamalla näille alustan varainkeruuseen. TeamUp lanseeraa uutta palveluaan kovalla hypellä ja niin edelleen. 

Löytyisikö Suomesta tarpeeksi urheilun ystäviä, jotta täällä voitaisiin toistaa Ebbsfleet Unitedin tarina? Toivottavasti tosin menestyksekkäämpänä versiona. Tietynlaista joukkorahoitustahan kannattajat ovat Suomessakin jo pidempään harjoittaneet kerätessään varoja mm. pelaajahankintoihin ja erilaisiin kummipelaajajärjestelyihin. TPS-fanien investointi Sami Rähmösen sopimukseen näistäviimeisimpänä esimerkkinä.

Toisaalta, MyFootballClubin kautta Ebbsfleetiin sijoitti rahojaan henkilöitä yli 120:stä maasta. Käytännössä siis rahoittajia voisi kerätä mistä päin tahansa maapalloa. Skeptikko tosin alkaa pohtia heti tällaisten omistusjärjestelyjen urheilun integriteetille muodostamaa uhkaa. AC Allianssin tarina on vielä liiankin tuoreessa muistissa.

Mikä sitten olisi suurin este sille, etteikö joukkorahoituspalvelun kautta joku suuri yhteisö voisi hankkia omaa urheiluseuraa myös Suomessa? 

Suomihan on täynnä velkaisia seuroja, joiden omistajat varmasti luopuisivat omistuksestaan, jos vain tarjolla olisi kunniallinen tapa tämä tehdä. Toki tarvittaisiin suuri massa lajista tai omistuksesta innostuneita ihmisiä, jotka olisivat valmiit sitoutumaan pidempään projektiin. 

Esimerkiksi Jatkoaika.comillahan on yli 200 000 lukijaa. Ilveksen velkataakka taitaa olla liian suuri, mutta entäpä Jokipojat?  

Ps. Nöyrä kiitos blogini lukijoille. Ensimmäisellä viikolla blogiini löysi lähemmäs 600 urheilujohtamisesta kiinnostunutta. Luku on noin kuusi kertaa suurempi, kuin mitä odotin :)

Suomalaisten urheiluseurojen 7 kuolemansyntiä

Jos minun pitäisi valita kaksi suosikkisarjaani suomalaisessa palloiluskenessä valinta olisi helppo: jääkiekon Mestis sekä jalkapallon Veikkausliiga. 

Miksi Mestis, eikä Liiga? Olen tähän saakka digannut Mestiksen Liigaa maanläheisemmästä fiiliksestä, jossa urheilu on ollut pääsarjaa enemmän keskiössä. Toisaalta olen sympatiseerannut Mestis-seuroja, jotka erittäin rajallisten resurssien takia ovat joutuneet käyttämään paljon luovuutta markkinoinnissa ja viestinnässä. Toiset ovat tässä onnistuneet, toiset eivät niinkään. Veikkausliigassa puolestaan pelaa ainoa aidosti kannattamani seura, KuPS. Mustakeltaisten kannattaminen juontaa juurensa kauas lapsuuteen, aikaan jolloin isäni toimi Kalakukkokaupungin ylpeyden hallituksessa. 

 

Joka tapauksessa, viime kuukausina pinnalla ovat olleet mm. Hongan, Jokipoikien ja HCK:n massiiviset talousongelmat. Suomalaisia seurajoukkueita vuosikymmeniä seuranneelle tässä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, pikemminkin päinvastoin. Vuosien varrella olen seurannut niin läheltä kuin kauempaakin lukuisten urheiluseurojen taloudellisia via dolorosia. Tähän bloggaukseeni päätin kerätä muutamia teemoja, jotka nousevat harmittavan usein esiin näiden ongelmien taustalta. Nimitettäköön näitä nyt kieli poskessa sitten vaikka urheiluseurojen seitsemäksi kuolemansynniksi.

Urheilubisnes on harvoin voitollista

Ylioptimiset budjetit

Ällistyttävän usein merkittäviä taloudellisia tappioita selitetään sillä, että budjettiin on laskettu mukaan esimerkiksi pudotuspelien pääsylipputulot, pelaajien myynti ulkomaille tai reilu korotus edelliskauden yleisökeskiarvoon. Tällaisella budjetilla operointi heijastelee epäterveen suurta riskinottoa, joka valitettavan usein realisoituu joko massiivisina talousongelmina tai peräti konkurssina. Urheiluliiketalous nimittäin elää epävarmuudesta, kuten suuresti arvostamani Turun ammattikorkeakoulun urheilujohtamisen lehtori Jaakko Haltia hiljattain ansiokkaasti bloggasi. (http://nemohanke.blogspot.fi/2014/03/urheiluliiketalous-elaa-epavarmuudesta.html)

Tästä löytyykin kaunis aasinsilta seuraavaan kuolemansyntiin. 
 

      Bisnesosaajien ja/tai urheiluosaajien puute seurajohdossa 

Seuratason urheilubisnes on haasteellista. Akateemisen urani aikana haastattelin lukuisia seurajohtajia mm. siitä millainen työkokemus & opiskelutausta olisi heidän mielestään optimaalinen seurajohtamiseen. Vastausten perusteella ideaaliseurajohtaja olisi sellainen yli-ihminen, ettei tuollaista taida ainakaan tästä maasta löytyä. Ja jos löytyisikin, niin hintalappu olisi sitä tasoa, että urheiluseuroilta tuskin löytyisi pelimerkkejä tällaisen mestarin palkkaamiseen. 

Haastattelemieni seurajohtajien keskuudessa tyypillinen näkemys oli se, että seurajohtajan tulisi ymmärtää sekä bisnestä että urheilua. Lisäksi hänen tulisi taitaa myös taloushallinto, juridiikka, julkinen byrokratia, järjestötoiminnan lainalaisuudet sekä olla loistava verkostoituja. Tämä kaikki vielä mieluiten kyseisen lajin kontekstissa. Eräät Liigaseurat ovat ratkaisseet dilemman niin, että organisaatioon on kiinnitetty sekä urheilutoimenjohtaja että toimitusjohtaja erikseen. Valtaosalle suomalaisia urheiluseuroja tämä on kuitenkin vain etäistä utopiaa, sillä näiden resurssit riittävät hädin tuskin yhteen täysipäiväiseen työntekijään.

Loppupeleissä suurimmatkin suomalaiset urheiluseurat ovat liikevaihdoltaan kovin pieniä yrityksiä. Mittasuhteista kertoo se, että työnantajani M3 Research A/S vaihtoi viime vuonna pyöreästi 4,3 miljoonaa euroa ja teki samalla reilun taloudellisen voiton. Tuolla liikevaihdolla M3 Research olisi vain hieman pienempi kuin pienemmät Liigaseurat ja toisaalta samalla liikevaihdolla olisimme puolestaan yksi suurimmista organisaatioista kotoisessa Veikkausliigassamme. Toki medianäkyvyys on urheilukentällä monta tasoa merkittävämpää. Harvemmin meidän toimistolla on nimittäin toimittajia seuraamassa, että miten se Kuuluvainen koodaa kvalitatiivisia vastauksia tällä kertaa SPSS:ään tai Exceliin.

Kovimman luokan bisnesosaajat tekevät erittäin harvoin high risk- low reward –tyylistä urasiirtoa suuryritysten johtotehtävistä urheilun pariin, vaikka kovasti urheilusta muuten diggaisivatkin. Seurojen hallituksiin toki saadaan usein mukaan koviakin tekijöitä, mutta valitettavan usein nämäkin tekijämiehet keskittyvät kokouksissaan pelilliseen puoleen, unohtaen suuremmat linjat. Tämän seurauksena hallituksista voi tulla helposti henkilökohtaisten valtataistelujen pelikenttiä tai vaihtoehtoisesti kokoukset käytetään ennemmin seuraavan matsin kokoonpanojen pohdintaan kuin seuran taloutta edesauttaviin kehittämistoimiin.

Vastuualueiden epämääräinen määrittely 

      Ja edellisestä teemasta pääsemme suhteellisen nätisti taas seuraavaan, eli palkatun henkilöstön ja hallituksen välisen työnjaon määrittelyyn. Hämmästyttävän usein seuran palkatun työvoiman odotetaan pyörittävän koko showta omilla resursseillaan. Olen useampaan kertaan törmännyt siihen, että Suomen mittakaavassa kohtalaisen merkittävienkin seurojen toimitus-/toiminnanjohtajat ovat joutuneet vaihtamaan lamppuja tai asentamaan pesukoneita pelaajille vuokrattuihin asuntoihin. Seurajohtajan puhelin voi myös soida minä viikonpäivänä tahansa ja mihin kellonaikaan tahansa. En olekaan millään muulla toimialalla törmännyt vastaavaan loppuunpalamisten määrään. Urheilujohtajien burnoutit tuntuisivat olevan jonkinasteinen tabu tässä maassa. Vaarallinen yhtälö muodostuu siitä, että tekijät ovat usein mukana valtavalla intohimolla, mutta erittäin rajallisilla henkilöstö- ja talousresursseilla. Maamme urheiluhistoriasta löytyy myös useita karmeita ja traagisiakin esimerkkejä siitä, että seurajohto/hallitus on taannut henkilökohtaisesti urheiluseuran velkoja.

Jokipojat pääsi hiljattain velkasaneeraukseen

   

      Vapaaehtoistyövoiman ylenkatsominen

Suomalaisen urheilun perinteisiin kuuluu poikkeuksellisen vahva talkooperinne. Asennemuutokset ovat johtaneet kuitenkin siihen, että tämä perinne on tänä päivänä vaarassa. Nuoremmat sukupolvet ovat tottuneet siihen, että työpanos korvataan jollain tapaa. Riittääkö pelkkä yhteisöllisyys enää sitouttamaan talkoolaiset seuran avuksi pitkän kauden ajaksi? Mitä talkoolaisilta voi ylipäänsä vaatia ja miten paljon heitä voi käskyttää ilman, että talkootyö menettää heidän silmissään mielekkyyttään?

Olen nähnyt esimerkkejä, jossa seurajohdon vaihtumisesta seuranneet toimintatapojen muutokset ovat aiheuttaneet ainakin jonkinasteisen joukkopaon vapaaehtoisten keskuudessa. Kyseessä on kuitenkin lähes elintärkeä resurssi, jonka paikkaaminen palkallisella työvoimalla tulisi monelle seuralla todella kalliiksi. Seurajohtajien onkin syytä muistaa kiittää talkoolaisiaan usein ja hartaasti sekä tarjota näille myös jotain konkreettista vastineeksi käytetyistä työtunneista. Usein ”palkkioksi” riittäisivät saunaillat ja esimerkiksi kauden päätösristeily. Pahin virhe on pitää talkoolaisten työpanosta itsestäänselvyytenä. Myöskään seuran edustamien arvojen merkitystä ei voi tässä yhteydessä aliarvioida.

   

      Pitkäjänteisyyden puute

Urheiluseuroilta puuttuu pitkäjänteisyyttä. Liian usein näkee, että seuraan palkataan uusi valmentaja ja vakuutellaan, että hänelle annetaan aikaa ajaa oma pelisysteemi sisään sekä kasvattaa junioreista pääsarjatason pelaajia. Muutama tappio putkeen kuitenkin nostaa painetta seurajohdon kattilassa siihen malliin, että korulauseet unohtuvat ja saman tien aloitetaan uuden koutsin etsintä. Lopputulos on usein sellainen, että seura maksaa sopimuskauden liksan kahdelle eri valmentajalle. 

Osaan kyllä varsin hyvin ikiaikaiset sporttikliseet siitä, että valmentaja on koko joukkuetta helpompi vaihtaa ja siitä, että heikko menestys tulee kalliiksi laskeneina yleisömäärinä ja negatiivisella vaikutuksella tulevaisuuden yhteistyöneuvotteluihin. Akateeminen urheilutaloustieteen tutkimus on kuitenkin todistanut, ettei valmentajan vaihdoksella yleensä ole juurikaan vaikutusta urheilulliseen menestykseen.

Pitkäjänteisyyden puutteesta kertoo myös ilmiö, jossa tappiokierrettä lähdetään oikaisemaan haalimalla jatkuvasti uusia pelaajia kokoonpanoon. Usein nämä pelaajat ovat heikosti skoutattuja ulkomaalaisia, joista toivotaan sateentekijää pelastamaan edes rippeet menestymisen mahdollisuuksista. 

Ääritapauksissa karuselli on johtanut siihen, että loppupeleissä avauskokoonpano on pullollaan keskinkertaisia ulkomaalaispelaajia, jotka eivät kuitenkaan taidoiltaan ole merkittävästi kotimaisia vaihtoehtoja edellä. Toki usein löydät Itä-Euroopasta tai Afrikasta pelaajia halvemmalla kuin mitä vastaavantasoisesta suomalaispelaajasta joudut maksamaan. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että joukkueen rakentaminen paikallisesti mielenkiintoiseksi on huomattavasti haastavampaa, jos rosterista ei löydy lainkaan omia kasvatteja. Toki vaikeampaa se on usein myös sarjatasoa alempana, joten sinänsä ymmärrän kyllä hyvin syyt pelaajakaruselleihin.

Valmentajan nostaminen keskiöön

Oma tuntumani on, että urheilukulttuurimme on ajoittain jopa hämmentävän valmentajakeskeinen. Usein seurajohto antaa valmentajalle myös liikaa valtaa ja suostuu tämän toiveisiin uusista hankinnoista, vaikka budjetti natisee jo valmiiksi liitoksistaan. 

Luonnollisesti valmentaja haluaa uusia pelaajia paikkaamaan loukkaantumisia tai esimerkiksi aiemmin tehtyjä epäonnistuneita hankintoja. Valmentaja kuitenkin rakentaa samalla omaa uraansa ja hakee täten lyhyen tähtäimen menestystä. Seurajohdon puolestaan pitäisi kyetä katsomaan seuran tulevaisuutta pidemmällä aikajänteellä. 

Raadollisesti ajateltuna, ja mutkia suoraksi vetäen, voidaan väittää, että lyhyellä sopimuksella seuraan sidotun nykyisen päävalmentajanhan ei välttämättä edes kannattaisi, ainakaan lyhyen tähtäimen menestyksen kustannuksella, kehittää nuorista lupauksista pääsarjatason pelaajia. Näiden ollessa parhaassa iässään, nykyinen valmentaja on nimittäin jo todennäköisesti jonkun kilpailevan seuran palveluksessa. 

Lisäksi valmentajalle pelaajahankintoihin käytettäväksi mahdollisesti annettavan budjetin pitäisi olla mahdollisimman yksiselitteinen. Hyvän esimerkin tästä löydät esimerkiksi Oskari Pastilan tragikoomisesta Täynnä Tarmoa- klassikosta, jossa seurajohto ja päävalmentaja tulkitsivat pelaajabudjettia hyvin eri tavoin.

Täynnä Tarmoa havainnollistaa seurajohtamisen pullonkauloja

 

Johtajuudesta suomalaisessa jääkiekossa on piakkoin muuten tulossa ystäväni Arto Ryömän toimesta loistava väitöskirja, jossa pureudutaan ennennäkemättömän syvälle juuri näihin teemoihin. Stay tuned.

Tietojohtamisen puute

Viimeisenä syntinä nostettakoon esiin yksi omista suosikkiaiheistani: Tietojohtaminen (tai oikeastaan sen puute). 

Moniko suomalainen urheiluseura segmentointi kannattajiaan? Monellako seuralla on käytössään edistyneempiä CRM-järjestelmiä? Moniko seura ylipäänsä kerää ja analysoi asiakasdataansa jollain tavoin? Niinpä. Tässä suomalaiset seurat ovat noin valovuoden jäljessä Pohjois-Amerikan ammattilaisurheiluorganisaatioita.

Urheiluseuroilla olisi loistava mahdollisuus kerätä kallisarvoista dataa katsojista (lue: asiakkaista) ja jalostaa tästä loistavia argumentteja yritysyhteistyön tueksi sekä tätä kautta kasvattaa tulojaan huomattavasti. Toki tämä vaatisi tutkimusosaamista, jota ei juuri seuroista löydy. Aihe on kuitenkin niin lähellä sydäntäni, että tästä on blogattava vielä erikseen lähitulevaisuudessa.

Edellä mainitut tekijät nousivat siis ensimmäisenä mieleen miettiessäni suomalaisten urheiluseurojen talousongelmia ja syitä niiden taustalla. Jokaisesta "synnistä" olisi voinut myös kirjoittaa oman blogitekstinsä, joten tässä yhteydessä käsittely jää väkisinkin pinnalliseksi.

Seuraavaksi ajattelin nostaa keskiöön tietojohtamisen mahdollisuudet urheilussa, sillä luennoin aiheesta Itä-Suomen Yliopiston Joensuun kampuksella toukokuussa. Luennon slidet lataan todennäköisesti Slideshareen.