Urheilijan identiteetti voi olla hauras

Urheilijat, nuo aikamme gladiaattorit. Sankarit, joiden olemus huokuu voimaa ja vahvaa itseluottamusta. Mutta onko tässäkään tapauksessa kaikki sitä miltä ulospäin näyttää? Mitä tapahtuukaan samaan aikaan pinnan alla? Entäpä sitten, kun kunnian kentät ovat jääneet taakse ja ura kääntynyt iltaan? Osa urheilijoista siirtyy luontevasti työelämään, eikä koe kovinkaan kummoista krapulaa. Osa ei niinkään luontevasti. Mietitäänpä vaikkapa legendaarisia Arto Tolsaa, Jarmo Alatensiötä tai Tony Arimaa. Tai vaikkapa Matti Nykästä. Arkielämään totuttautuminen voi joskus osoittautua vaikeaksi. Niin vaikeaksi, ettei siitä omin voimin selviä. 

 

Maailman parhaana salibandyn pelaajana pitämäni Mika Kohonen antoi juuri avoimen ja rohkean haastattelun, jossa kertoi kärsivänsä masennuksesta. Tämä tapahtui juuri, kun maailman rakastetuimpiin näyttelijöihin kuulunut Robin Williams oli päätynyt lopettamaan elämänsä oman käden kautta. Syynä pidettiin tässäkin tapauksessa masennusta.

Kohosen haastattelussa erityisesti seuraava lause pysäytti allekirjoittaneen:

”Hän kertoo myös, että urheilu on ollut hänelle elämän hallitseva osa-alue ja tietous uran lähestyvästä lopusta on osaltaan vaikeuttanut tilannetta.”

Haastattelussa Kohonen myös uskoi, että huippu-urheilijat kärsivät paljon ahdistuksesta, mutta tästä ei juurikaan puhuta julkisesti. Olisi jo aika puhua, sillä olen törmännyt ilmiöön ennenkin. En kerran, en kahdesti vaan lukuisia kertoja eri muodoissaan. Uskon, että jokainen joka on vähänkin enemmän huippu-urheilijoiden kanssa tekemisissä, ja pitää silmänsä auki, havaitsee urheilijoissa uran loppumista koskevaa ahdistusta.

Mika Kohonen antoi avoimen haastattelun masennuksestaan

Huipulle tähtäävä urheilija lyö usein kaiken yhden kortin varaan.  Nuoresta pitäen koko elämä rakentuu vain yhden asian ympärille. Kaikki päätökset tehdään urheilun lähtökohdista. Koulut jätetään joko kesken tai hoidetaan siinä sivussa. Karu fakta on se, että nipin napin läpimenneellä ylioppilastutkinnollakaan ei työmarkkinoilla ole kovin suurta arvoa parikymmentä vuotta myöhemmin, jos väliin jäävä periodi ei sisällä mitään muuta kuin urheilua. Kokemusta käytännön työelämästä ei usein ole käytännössä lainkaan uran loppuessa. Ei ihme, että tässä vaiheessa monella meneekin sormi suuhun.

Myös huippu-urheilijan ihmissuhteet ovat usein haastavia. Esimerkiksi jääkiekkoilija voi joutua muuttamaan vuosittain maasta toiseen hakiessaan kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten maksavaa työnantajaa. Perheen roudaaminen mukana voi olla lähes mahdotonta, eivätkä Suomeen jäävät puolisot tai tyttö-/poikaystävätkään tätä loputtomiin jaksa katsella. Lisäksi pelimatkat, peleihin valmistautuminen ja parit treenit päivään tekevät arjesta muutenkin keskiverto lapsiperheestä poikkeavan.

Urheilija elääkin usein ikään kuin kuplassa. Ikävät käytännön asiat hoidetaan monesti heidän puolestaan, ja kun usein kaveripiirikin on samoista porukoista, niin jää maailmankatsomus turhan suppeaksi.

Mitä sitten, kun ura loppuu? Käytännön arki voi vaatia paljon totuttelua. Ei enää paistattelua mediassa tai selkääntaputtelijoita kaupungin kuppiloissa. Ei enää ulkoa määrättyä arkirytmiä säännöllisine treeneineen. Samaan aikaan pitäisi sopeutua normaalin työelämän sääntöihin ja rutiineihin tai mahdollisesti opetella vaikkapa 35-vuotiaana uusi ammatti. Samaan aikaan ”normaalin” työuran tehneet kaverit ovat olleet työmarkkinoilla jo kymmenisen vuotta, ja ainakin osa on todennäköisesti edennyt jo vähintään päällikkötason tehtäviin. Uuden uran alku voi olla hämmentävä kokemus.

Miten urheilu-uran loppumisen aiheuttamaa shokkia voi lieventää?

Avaintermiksi nostaisin elämänhallintataidot. Olen keskustellut tästä aiheesta jo useamman vuoden kasvatustieteellisen koulutuksen omaavan ystäväni kanssa. Hän on myös entinen huippu-urheilija, joten molemmat puolet kolikkoa ovat hallussa. Olemme päätyneet johtopäätöksiin, jotka voisi kiteyttää suunnilleen seuraavasti:

Nuoresta asti urheilijan tukiverkoston (vanhemmat, valmentajat, seurat jne.) tulisi kiinnittää tarkasti huomiota siihen, että elämän eri osa-alueet pysyvät balanssissa. Tärkeitä osa-alueita tässä kuviossa ovat lajiin liittyvien tekijöiden lisäksi ainakin koulutus sekä muut oman identiteetin rakentumisen kannalta tärkeät ”raaka-aineet”. Urheilijat pitäisi nuoresta asti opettaa ottamaan vastuuta elämästään ja ajattelemaan itsenäisesti. Tätä kautta identiteetti ei rakentuisi vain ja ainoastaan urheilusaavutusten ympärille. On tärkeää, että urheilija ymmärtää, ettei hän ole sen huonompi ihminen, vaikka pelit tai kilpailut menisivätkin pahasti penkin alle. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä? Ei todellakaan ole.

Toki tässä vaiheessa ainakin nuorille urheilijoille on syytä painottaa, etteivät he mene lukemaan Internetin anonyymejä keskustelupalstoja. Terveisiä vain esimerkiksi Jatkoajan ja FF2:n höyrypäille, jotka hyvän matsin jälkeen nostavat urheilijan lähes jumalolennoksi, mutta jo seuraavan epäonnistumisen jälkeen pitävät samaa kaveria surkeana häviäjänä.  Anonyymi nettikirjoittelija voi olla outo eläin.

Opiskelun merkitystä ei voi yliarvioida

Ainakin reilut kymmenen vuotta sitten oli hyvin yleistä, että esimerkiksi jääkiekon SM-liigaseurat eivät todellakaan rohkaisseet pelaajiaan opiskelemaan. Toki julkisuuteen annettiin toisenlaista kuvaa, mutta käytännössä opiskelu tehtiin usein valmennuksen toimesta mahdottomaksi, tai ainakin todella haastavaksi. 

Hyvin yleistä ainakin tuohon aikaan oli se, että nuoret urheilijat oli aivopesty toteamaan, että nyt on panostettava urheiluun ja, että opiskelut ehtii hoitaa myöhemminkin. Hävettää myöntää, että itsekin nuorena miehenä sorruin tähän ja puolustelin lähipiirini valintoja näillä väsyneillä ja kapeakatseisilla argumenteilla. 

Tällainen ideologia on omiaan ruokkimaan kehitystä, jossa urheilija nähdään vain urheilijana. Ei ihmisenä, jonka elämään täytyy kuulua paljon muutakin. Pahinta on, että myös urheilija itse alkaa vetää yhtäsuuruusmerkkejä ”urheilijaminän” ja ”ihminenminän” välille. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen urheilija kokee olevansa huono ihminen. Terve ajattelumalli? Ei todellakaan.

Lajiliitoille ja pelaajayhdistyksille on annettava tunnustusta siitä, että nämä ovat reagoineet jo vuosia sitten kehittämällä yhdessä oppilaitosten kanssa urheilijoiden kohdalla joustavia koulutusmuotoja. Lisäksi Urheiluakatemiajärjestelmämme on tuonut oman mausteensa tälle sektorille. Tulevaisuudessa yhä enenevässä määrin Internet-pohjaiseksi muuttuva korkeakoulukoulutus tulee tarjoamaan takuuvarmasti myös urheilijoille paremmin soveltuvia koulutusvaihtoehtoja. En myöskään malta olla tässä yhteydessä mainitsematta ihailemani jenkkien NCAA- yliopistourheilujärjestelmän tarjoamia mahdollisuuksia myös suomalaisille urheilijoille.

En tiedä viime vuosien tuloksia, mutta vielä jokunen vuosi sitten monet näistä perinteisemmistä urheilijoille räätälöidyistä koulutusmuodoista hakivat vielä muotoaan ja keskeyttämisprosentit olivat järkyttävän suuria. Keskusteltuani asiasta sekä oppilaitosten edustajien että urheilijoiden kanssa, tulkitsin merkittäväksi haasteeksi sen, että opettajien on vaikea tuoda opettamiaan asioita urheilijoiden ymmärtämiin konteksteihin. Jos oppilaiden työkokemus on käytännössä kokonaan vaikkapa jääkiekon pelaamisesta, ja koulutuspohjana pääosin peruskoulu, täytyy opettajan huomioida tämä opetusmetodeissaan ja havainnollistaa teorioita vahvasti käytännönläheisten esimerkkien kautta. Jos esimerkiksi liiketaloustieteellisessä koulutuksessa lähdetään saman tien puhumaan vaikkapa segmentoinnista tai kirjanpitostandardeista, niin mennään pahasti metsään.

Mistä täytettä ansioluetteloon?

Olen aiemminkin tässä blogissa ehdottanut, että seurat voisivat tarjota urheilijoilleen mahdollisuuksia kartuttaa myös joko urheilun ulkopuolista työkokemusta (yhteistyökumppaniverkoston kautta) tai sitten myyntiä ja markkinointia liippaavia työmahdollisuuksia urheilumarkkinoinnin parista (mm. seuran omat myyntitoiminnot, ottelutapahtumat jne.) Näihin olisi sitten helppo nivoa myös erilaisia koulutusmuotoja vaikkapa näyttötutkintoineen ja työharjoitteluineen.

 

Altsi Aaltonen on kulkenut pitkän matkan futiskentiltä akateemiseen maailmaan

Täytyy muistaa, että huippu-urheilu voi tarjota loistavat lähtökohdat urheilu-uran jälkeiselle työuralle. Jos bloggauksen alussa mainitsin nimeltä muutamia surullisempia tapauksia, niin päinvastaista esimerkkiä antavat esimerkiksi Jussi Saarinen tai akateemisesti meritoituneet Juha Joenväärä ja Mika Aaltonen. Myös omista kollegoistani löytyy hyviä esimerkkejä luontevasta ja menestyksekkäästä siirtymisestä huippu-urheilusta bisnesmaailmaan.

Mahdollisuuksiin tarttuminen vaatii kuitenkin resursseja ja kykyjä, joita kaikilta urheilijoilta ei valmiiksi löydy.  Yhteiskunta  ja urheilijan lähipiiri voivat osaltaan tukea urheilijoita niin, että näillä on paremmat mahdollisuudet nähdä uransa jälkeiset mahdollisuudet. Tätä aihetta sivuaa muuten Auli Pekkalan pari vuotta sitten Jyväskylän Yliopistossa valmistunut väitöskirja.