Seura-alumnit- unohdettu voimavara?

Suomalaiset korkeakoulut ovat viime vuosina heränneet alumniverkostojen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhdysvalloissahan paikalliset yliopistot ovat jo pitkään investoineet paljon alumnisuhteidensa ylläpitoon ja kehittämiseen.  Ryhdyinkin pohdiskelemaan mitä vastaava malli voisi tarjota suomalaisille urheiluseuroille.

Erään arvion mukaan Suomessa on noin 10 000 urheiluseuraa. "Nuorten Vapaa-aika" -tutkimuksen (2013) mukaan 7-29 –vuotiaista suomalaisista urheiluseuroissa (vähintään viikoittain) liikkuu noin kolmannes. Meillä on siis jo olemassa huikea pooli ihmisiä, joilla on henkilökohtainen tunnesidos seuroihin. Jos seura on hoitanut asiat aikanaan edes kohtuullisesti, tämä tunne on positiivinen.

Miten seurat sitten pitävät yhteyttä niihin ihmisiin, jotka eivät enää ole seuran jäseniä? Olen elämäni aikana ehtinyt edustaa jo reilua 10 eri urheiluseuraa eri puolilla Suomea. Onko yksikään seura ollut minuun yhteydessä sen jälkeen kun olen lopettanut jäsenyyteni? Eipä juurikaan. Kun ihminen eroaa seurasta, olisi paikallaan selvittää syy tähän. Näin voidaan reagoida ajoissa epäkohtiin ja kehittää seuratoimintaa laadukkaammaksi.

Pienissä seuroissa nämä syyt toki tulevat kaikkien tietoon luonnollista reittiä. Suuremmissa, satoja tai tuhansia jäseniä liikuttavissa, seuroissa ei näin kuitenkaan tapahdu. 

Miksi sitten olen itse eronnut eri seuroista? Motiivit ovat vaihdelleet. Lapsena saatoin innostua toisesta lajista tai palo tiettyä lajia kohtaan vain hiipui. Näin jälkikäteen katsottuna tähän motivaation hiipumiseen johtaneita syitä olivat mm. heikkotasoinen ja huonosti sitoutunut valmennus. Sittemmin olen joko vaihtanut kilpailullisempaan seuraan tai yksinkertaisesti vaihtanut töiden perässä paikkakuntaa.  

Allekirjoittaneellekin on jokunen kilometri kertynyt sitten 1980-luvun lopun

Seuraan kuitenkin edelleen mielelläni vanhojen seurojeni tapahtumia ja tuloksia esimerkiksi median välityksellä. Väitänkin, että mikäli seura vain tarjoaisi fiksuja tapoja osallistua toimintaan myös ”etänä”, moni tarttuisi näihin mahdollisuuksiensa rajoissa. Mitä nämä konseptit sitten voisivat olla? Vain mielikuvitus on rajana. Perinteisten kaulaliina- ja kannatusjäsenyyksien lisäksi seurat voisivat konseptoida erilaisia alumnitapahtumia, aivan kuten yliopistotkin tekevät. Esimerkiksi itse osallistuisin mielelläni vaikkapa vanhan futisjengimme kokoontumiseen, vaikken suurinta osaa pelaajista parinkymmenen vuoden jälkeen todennäköisesti enää edes ulkonäöltä tunnistaisi. 

Tällaiset tapahtumat toisivat ”uusvanhoja” verkostoja takaisin seuran vaikutuspiiriin ja tätä kautta rakentuva verkosto edesauttaisi myös uusien yritysyhteistyökumppanien hankintaa. Karrikoiden: mitä suurempi verkosto seuran ympärillä vaikuttaa, sitä mielenkiintoisempi se on esimerkiksi sponsorin näkökulmasta. Varsinkin, jos seuraa osaa tuotteistaa ja myydä tätä verkostoaan. Ikävä kyllä, moni seura ei tätä edelleenkään oikein osaa.Lisäksi suuret alumnimassat sisältävät varmasti henkilöitä, jotka ovat tällä hetkellä markkinointipäättäjiä ja vähintäänkin sparraavat seuraa mielellään urheilumarkkinointiin liittyen, mikäli sitä vain heiltä pyydetään. Potentiaalisten asiakkaiden osallistaminen on aina hyvä tapa saada hyödyllistä näkemystä kehittämisen pohjaksi.

Toki tällaisen järjestelmän rakentaminen voi vaatia seuralta hieman investointeja järjestelmiin (CRM/jäsenrekisterit), mutta mitä todennäköisimmin nämä tulisivat maksamaan itsensä nopeasti takaisin. Jos seura joutuu aloittamaan alumnirekisterin rakentamisen nollasta, niin sosiaalinen media on yksi hyvä tapa tavoittaa vanhoja jäseniä. Pitkä tie? Todennäköisesti, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen kortti!

Viime viikkoina jälleen mediassa itseään ryvettänyt Liiga ansaitsee positiivista palautetta siitä, että se on lähtenyt organisoimaan pelaaja-alumnien toimintaa. Kuka ottaa ensimmäisenä kopin myös entisistä junioreista ja harrastajista? Benchmarkia toiminnalle voi hakea vaikka suuren meren takaa.