Suomalainen ammattiurheilu- Miten määritellä ammattilaisuus?

Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuslaitos (KIHU) julkaisi jälleen tilastot suomalaisista ammattiurheilijoista. KIHUn selvityksessä mitattiin ammattilaisten määrää ns. urheilijaturvaan perustuen. Urheilijaturvalla tarkoitetaan siis sitä, että mikäli urheilija tienaa vuodessa (tai tätä lyhyemmällä sopimuskaudella) vähintään 10 690 euroa on seuralla velvollisuus vakuuttaa urheilija tapaturman ja vanhuuden varalta. 

Suuri yleisö törmää urheilijaturvaan lähinnä silloin, kun loukkaantuneet huippu-urheilijat riitelevät vakuutusyhtiöiden kanssa korvausten määrästä. Tunnetuin case lienee Markus Helasen vuosia kestänyt riita Pohjolan kanssa, jota käsiteltiin paljon myös julkisuudessa.

 

Vuosien varrella olen törmännyt urheilijaturvan käsitteeseen useampaan otteeseen eri yhteyksissä. Ehkäpä avartavimman tietoiskun aiheesta on allekirjoittaneelle tarjoillut urheilujohtamisen kurssillani aikanaan vieraillut varatuomari, jalkapallon pelaajayhdistyksen juridinen neuvonantaja ja Suomen ensimmäinen FIFA:n rekisteröimä pelaaja-agentti Mika Palmgren. Mikan vierailuluennosta mieleeni jäi erityisesti analyysi juuri edellä mainitusta case Helasesta.

Aiheesta ylipäänsä kiinnostuneille suosittelen muuten iltalukemiseksi kuopiolaislähtöisen Paavo Kurosen Tampereen yliopistossa vuonna 2009 julkaistua pro gradua: Ammattiurheilijoiden tapaturma- ja eläkevakuutusjärjestelmän ongelmat: Casejääkiekon SM-liiga.

Koko totuus?

KIHU:n selvityksestä käy ilmi, että vuonna 2013 Suomessa oli 1195 urheilijaturvan piiriin kuuluvaa urheilijaa. Vuoteen 2010 verrattuna ammattilaisten määrä oli kasvanut 150 urheilijalla. 

Katsaus erilaisiin ammattilaisuutta mittaaviin selvityksiin osoittaa kuitenkin, että tyypillisesti luku pyörii hieman vuodesta riippuen reilussa tuhannessa ammattilaisurheilijassa. Esimerkiksi SLU:n vuonna 2002 tekemän kyselyn mukaan suomalaisia ammattiurheilijoita oli tuolloin vajaat 700, jonka lisäksi suomalaisia ammattilaisurheilijoita oli tuolloin ulkomailla noin 300. Ulkomaalaisia ammattiurheilijoita Suomessa oli reilut kymmenen vuotta sitten noin 200.

On kuitenkin todettava, että ns. urheilijaturvaan perustuva mittari kertoo käytännössä vain ammattilaisten määrän joukkueurheilussa. Kyseinen vakuutus on yksilöurheilijoille vapaaehtoinen ja oma mielikuvani on, että yksilöurheilijat lunastavat tämän vain hyvin harvoin.

Kokonaan toinen seikka on se, että seurat ovat perinteisesti kiertäneet urheilijaturvavelvoitettaan hyvinkin luovilla maksujärjestelyillä. Mitenkään ennennäkemätöntähän ei ole se, että pelaajat ovat saaneet merkittävän osan ”palkastaan” kilometrikorvauksina, päivärahoina tai seuraa lähellä olevan yrityksen kautta. Tällaisen toiminnan eettisyys toki voidaan, ja pitääkin, kyseenalaistaa. Vahingon sattuessa urheilija voi nimittäin tällaisissa tapauksissa jäädä todella yksin.

Valtaosa ammattilaista voi vain haaveilla suurista liigoista

Lajikohtaiset erot 

Tuoreimman selvityksen mielenkiintoisinta antia oli lajikohtainen vertailu. Jääkiekko on, vähemmän yllättäen, lajeista selvästi suurin työllistäjä. Selvityksen mukaan Suomessa oli vuonna 2013 yhteensä 725 ammattikiekkoilijaa. Kasvua oli peräti 25 % verrattuna neljän vuoden takaiseen. Tämä yllätti allekirjoittaneen. Keskustelin nimittäin vajaat parisen vuotta sitten asiasta erään urheilijoiden vakuuttamisesta erittäin hyvin perillä olevan ystäväni kanssa ja tuolloin trendi oli hänen mukaansa pikemminkin päinvastainen. 

Erityisesti Mestis-pelaajien vakuutuksia oli tuolloin otettu aiempaa vähemmän. Toisaalta edelliskaudelle useampi Mestis-seura korotti panoksia himoitun liigapaikan siintäessä näköpiirissä. Tämä on epäilemättä antanut oman mausteensa sarjan palkkatasoon. Siinä missä Liigassa seurojen edellytetään ottavan kaikille pelaajilleen urheilijavakuutukset, Mestiksessä vakuuttamisvelvollisuus on sidoksissa em. urheilusta saatavien vuositulojen määrään. 

Toisaalta on vaikea uskoa, että kotimaassa pelaavien ammattikiekkoilijoiden määrä tulee ainakaan merkittävästi kasvamaan. Uskallan melkeinpä väittää, että tilanne on Mestiksen kuihtumisen johdosta lähinnä päinvastainen. Siinä missä vaikkapa HCK ja Jokipojat maksoivat (ikävä kyllä) pelaajilleen resursseihin nähden ylisuuria palkkoja, en jaksa uskoa, että vaikkapa KeuPassa tulee pelaamaan yhtään urheilijaturvan rajan saavuttavaa pelaajaa.  Lisäksi vuosikaudet Mestiksen parhaita palkkoja maksanut Vaasan Sport sai paikan auringosta, mikä varmasti vaikuttaa osaltaan Mestiksen palkkarakenteeseen.

Todellisuudessa suomalaisten ammattijääkiekkoilijoiden määrä on todennäköisesti selvästi KIHU:n selvityksen tuloksia suurempi. Vaikka jätettäisiin pois laskuista NHL, KHL, NLA ja muut suuremmat sarjat, niin myös esimerkiksi Keski-Euroopan pienemmissäkin pääsarjoissa kiekkoilevat suomalaispelaajat tienaavat usein nettona lähes saman mitä hyvä Mestis-kiekkoilija tienaa bruttona. Paikalliset seurat tarjoavat lisäksi tietenkin myös asunnot sekä usein myös auton ja ruokaedun. Tätä ammattilaisuutta edesauttaa esimerkiksi Ranskassa se, että kaupungit sponsoroivat paikallisia seuroja erittäin merkittävästi, koska kokevat seurojen edustavan paikan markkinointia (place marketing) parhaimmillaan. Ei ole kovinkaan harvinaista, että esimerkiksi osa pelaajan palkasta kanavoidaan suoraan kaupungin maksettavaksi jotain kohtuullisen näennäistä työtehtävää vastaan. Hieman vastaavanlaisia järjestelyjähän nähtiin aikanaan myös suomalaisessa jalkapallossa esimerkiksi pienten paikkakuntien taloudellisia rattaita pyörittäneiden paperitehtaiden taholta.

Jääkiekko dominoi edelleen Suomen palkkatilastoja

Jalkapallon osalta tilanne on kuitenkin maassamme edelleen kohtuullisen synkkä. Ammattipelaajia oli KIHUn mukaan maassamme vain 248 ja trendi on ollut laskeva. Vuonna 2011 Ykkösen pelaajista ansaitsi 85 % alle silloisen urheilijaturvan alarajan (9600 euroa). Veikkausliigassa vastaava luku oli tuolloin 35 %.  Jalkapalloilijoiden palkkatasotutkimuksiin vuosilta 2001-2011 pääset tutustumaan tästä: http://www.jpy.fi/index.php?pageid=182.

Kymppitonni

Jos ansiotasoa ja ammattilaisen määritelmää hieman tarkemmin, niin voimme kysyä voiko reilut 10 000 euroa vuodessa tienaava urheilija todella olla ammattilainen? Suomalaisten keskiarvoansiothan pyörivät reilussa 3200 eurossa kuukaudessa.

Käytännössähän homma toimii usein niin, että pelaajat saavat palkkaa pelikauden ajan (esimerkiksi 8 tai 9 kuukauden diilillä) ja rahoittavat loppuvuoden pätkätöillä tai työttömyyskorvauksella. Olisiko puoliammattilaisuus sittenkin ammattilaisuutta parempi termi kuvaamaan näitä alimpien tulokategorioiden urheilijoita? 

Tarkoitukseni ei todellakaan ole millään tavoin aliarvioida näiden urheilijoiden duunia. Päinvastoin: olen nähnyt erittäin läheltä miten kovaa leikkiä ammattilaisurheilu jatkuvine epävarmuustekijöineen on. Paikkakunnat ja työnantajat vaihtuvat jatkuvasti, palkat tulevat myöhässä ja harva säästyy myöskään loukkaantumisilta. Siispä nostan hattuani todella korkealle kaikille niille, jotka jaksavat tätä vuodesta toiseen tehdä. Rakkaudesta lajiin.

Urheilijat myymään?

Miten tällaiset urheilijaturvan alarajoilla liikkuvat pelaajat sitten voisivat parantaa taloudellista asemaansa? 

Haluaisin nähdä, että pelaajille annettaisiin enemmän vastuuta myynnin ja urheilumarkkinoinnin saralla. Toistaiseksihan seuraorganisaatiot (lue: toimiston palkattu työvoima) hoitavat esimerkiksi seurojen yrityssuhteet käytännössä kokonaan. Toisin sanoen, seuran yritysyhteistyöstä vastaavat käytännössä ne pari-kolme palkattua henkilöä, joita hallitus sitten usein pyrkii suhteillaan tukemaan.

Voisiko myös pelaajille antaa vapauksia (ja vastuuta) yritysyhteistyön kehittämisen saralla?

Esimerkki tämänkaltaisesta ajattelusta saatiin viime talvena HC TPS:n Tuomas Suomisen rahoittaessa sopimustaan hankkimalla henkilökohtaisia sponsoreita. Pelaaja ja seurajohto olivat yhdessä sopineet kyseisestä järjestelystä, koska Suominen ei kokenut pystyvänsä elättämään itseään TPS:n tarjoamalla, kieltämättä heikolla, sopimuksella. Aloite järjestelyyn oli siis tullut pelaajan taholta. Asian tultua julkisuuteen sai TPS kohtalaisen annoksen lokaa niskaansa. Ehkä tapa, jolla TPS Suomisen diilin hoiti oli arveluttava, mutta muuten koen tämänkaltaisen järjestelyn mielenkiintoisena. 

Toisen käden tietona olen kuullut, että edelliskaudella Mestiksessä nähtiin hieman vastaava järjestely. Pelaajan ansiotaso oli siis sidottu hänen hankkimiensa yhteistyökumppanien seuralle tilittämiin euroihin. Jos huhut pitävät paikkansa, niin tässä tapauksessa pelaajalle kävi tosin huonosti, sillä seura ei koskaan tilittänyt tälle sovittua osuutta hänen neuvottelemistaan sponsoridiileistä. Ei näin, ei todellakaan näin. 

Onko olemassa jotain esteitä sille, etteivätkö seurat voisi rohkaista pelaajiaan keräämään omaa rahoitusta varsinaisen palkkansa päälle?

Jos joku käyttää vasta-argumenttina tähän sitä, että pelaajien pitää keskittyä pelaamiseen ja treenaamiseen, niin väitän että hän ei ole kovinkaan hyvin perillä vaikkapa jääkiekkoilijoiden perusarjesta. Aikaa todellakin löytyy myös kiekkoilun ulkopuoliselle elämälle, kunhan ajankäyttöään vain järkeistää. Tiedän kyllä, ettei tietyn tulotason jo saavuttaneiden urheilijoiden tarvitse myyntihommia paljon ajatella, mutta pienemmän roolin pelaajille ja pienempien seurojen urheilijoille tämä tapa voisi hyvinkin toimia.

Pelaajat pääsisivät tämänkaltaisilla järjestelyillä vaikuttamaan omaan tulotasoonsa ja seuroille ohjautuisi luonnollisesti oma siivunsa heidän tuomastaan potista. Lisäksi pelaajat jalkautuisivat aiempaa intensiivisemmin sidosryhmien pariin ja tämä loisi osaltaan suomalaisesta urheilusta usein puuttuvaa paikallistalouksien yhteisöllisyyttä. Kun tähän vielä yhdistettäisiin Suomen erittäin joustava koulutusjärjestelmä, voisivat pelaajat sujuvasti suorittaa samalla esimerkiksi kaupallisia opintoja. Täten myös urheilu-uran jälkeinen siirtymä normaaliin työelämään pehmenisi huomattavasti. Sivutuotteena meillä voisi tulevaisuudessa olla myös entistä osaavampia urheilujohtajia, joilta löytyisi niin lajiosaamista kuin jo kokemusta myynnistä & markkinoinnista urheilun konteksissa. Toki vuosien varrella on vastaan tullutkin hieman vastaavia virityksiä, mutta suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys on näistä kuvioista puuttunut täysin.Harvoin myöskään koulutusjärjestelmää on linkitetty osaksi näitä kuvioita.

Omasta kokemuksestani voin kertoa, että motivoidut ex-huippu-urheilijat ovat usein esimerkiksi myyntityössä erittäin päteviä. Laajat sosiaaliset verkostot ja tiimityöskentelytaidot yhdistettynä tavoitteellisuuteen muodostavat oikein hyvät lähtökohdat menestykselle myös urheilukenttien ulkopuolella. Omiin kollegoihini kuuluu tälläkin hetkellä mm. ruotsalainen ex-futisammattilainen sekä tanskalainen käsipallon Euroopan mestari.